Yksi ikimuistoisimmista retkistä reissuillamme on ollut laskeutuminen Ijen-tulivuoren kraateriin Indonesian Jaava-saarella. Ijen on oikeastaan ryhmä kerrostulivuoria. Se sijaitsee Jaavan saaren itäpäässä, lähellä Balin saarta. Ijenille on siis mahdollista tehdä retki myös Balilta käsin.
Gunung Ijen on tunnettu erityisesti turkoosista kraaterijärvestään Kawah Ijenistä, joka on maailman happoisin järvi ja suurin happojärvi. Toinen ja vielä tunnetumpi elementti on sininen tuli, joka palaa tulivuoren sisällä. Tulivuoresta vuotaa jatkuvasti rikkikaasuja, jotka palavat sinisellä liekillä. Rikkiä myös louhitaan tulivuoresta muun muassa kosmetiikkateollisuuden käyttöön.
Olin vähällä jättää retken tulivuorelle tekemättä. Ijenille pitää ensin kiivetä, jotta sinne pääsee laskeutumaan. Kun luin etukäteen reissukuvauksia, oli nousua ajoittain kuvattu hyvin vaativaksi.
Pelkäsin, ettei oma kuntoni riitä kiipeämiseen. Mietimme pitkään, kannattaako syrjäiseen paikkaan lähteä, jos retki jääkin puolitiehen. Päätin kuitenkin yrittää. Ja onneksi niin, koska nousu tulivuorelle ei todellakaan ollut mitenkään erityisen haastavaa.
Tie ylös on leveä ja helppokulkuinen. Nousu vaatii toki vähän peruskuntoa, mutta rauhassa kulkemalla parin tunnin patikka ei ole mitenkään ylitsepääsemätön terveelle ihmiselle. Mitään vaativaa vuorikiipeilyä ei tarvitse harrastaa.
Kraateriin laskeutuminen tapahtuu hieman vaikeakulkuisempaa polkua pitkin, ja kraaterista pitää toki päästä ylöskin. Tämä osuus on kuitenkin melko lyhyt eikä vaadi hurjia ponnistuksia.
Nousu aamuyön tunteina
Koska sinisen tulen efekti on voimakkain pimeällä, lähdetään Ijenille kipuamaan aamuyöllä pimeällä. Tämän vuoksi minulla ei ole noususta kuvia. Nousu alkaa Paltudingin kylästä.
Me yövyimme tuossa kylässä ja heräsimme todella hyvissä ajoin, koska halusimme varata runsaasti aikaa nousuun. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, vaan kipuamisen sai aloittaa vasta tiettyyn aikaan. Nyt näyttäisi siltä, että kapuamisen saa aloittaa kahdelta yöllä. En muista kellonaikoja meidän reissultamme.
Nousu sujui mukavasti. Matkalla seuraamme lyöttäytyi paikallinen, joka tarjoutui meille oppaaksi tulivuoren kraateriin. Oppaiden käyttö ei ainakaan meidän käyntimme aikana ollut pakollista, vaikka oppaat saattoivat näin väittää. Päädyimme kuitenkin maksamaan oppaallemme, sillä summa oli pieni.
Opasta ei tosiaan olisi tarvittu, sillä polku alas kraateriin oli hyvin helppo nähdä, ja muu turistivirta tietysti meni samaan suuntaan. Rahamme meni kuitenkin varmasti tarpeeseen, joten ihan mielellämme sen maksoimme oppaalle.
En ole ammattivalokuvaaja, joten kuvani tulivuoren sisältä eivät todellakaan tee näylle oikeutta. Tämä on myös sellainen elämys, että se pääsee oikeuksiinsa vasta, kun sen näkee oikeasti paikan päällä. Sinisenä vuoren seinistä valuvat liekit olivat uskomaton näky!
Me emme jääneet ensimmäiseen kohtaan, jossa suurin osa muista turisteista katseli liekkejä, vaan vaelsimme hiukan pidemmälle. Se kannatti, sillä nurkan takana näkyi vielä komeampia loimuja ja saimme nauttia niistä puolisoni kanssa aivan kahdestaan. Tässä vaiheessa oppaamme oli hävinnyt jo päivän muihin hommiin.
Alhaalla pääsimme myös kraaterijärven rantaan. Veteen ei missään nimessä pidä mennä koskemaan, sillä se on todella hapanta. Olen nähnyt järvestä otettuja upeita turkooseja kuvia, mutta me emme käynnillämme nähneet järveä siten. Alhaalla oli vielä hämärää ja rikkikaasut peittivät näkyvyyttä.
Matkalla kraateriin ja sen sisällä törmäsimme useisiin paikallisiin, jotka kantavat päivittäin kymmenien kilojen painoisia lasteja kovettunutta rikkiä ylös kraaterista ja alas kylään. Yleensä kantajat tekevät reissun kahdesti päivässä. Lähellä sijaitsee rikinjalostamo, joka ostaa kantajilta lastit. Työstä maksetaan ilmeisesti alueen keskipalkkaa enemmän. Rikkiä käytetään esimerkiksi kosmetiikkateollisuudessa.
Työ on hirvittävän raskasta, ja kantajat hengittelevät jatkuvasti myrkyllisiä kaasuja, sillä heillä ei ole kunnon suojaimia. Me olimme vuokranneet Paltudingista kaasunaamarit. Olimme yksiä harvoista, mutta olin todella iloinen niistä, sillä rikkikaasut ärsyttivät silmiä ja hengityselimistöä ja vähissä määrin. Rikkiä työkseen kantavilla on todettu paljon hengityselimistöön liittyviä sairauksia.
Rikin louhijat esittelivät mielellään lastejaan turisteille, pientä tippiä vastaan tietysti. Jätimmekin mielellämme tippiä miehelle, joka esitteli kantamustaan ja tarjoutui poseeraamaan kanssamme kuvissa. Sen verran raskaalta näytti hänen päivätyönsä.
Kaikkiaan retki Ijenille oli todella mieleenpainuva! Tämä on yksi sellaisista kokemuksista, joita ei monessa paikassa pysty saamaan. Turisteja ei meidän käyntimme aikaan ollut mitenkään liikaa, mutta kävijämäärät ovat tainneet sen jälkeen nousta.
Matka alas oli helppo ja sujui melko nopeasti. Oli hurjaa katsella, kuinka rikkikaivosten työntekijät laskeutuivat suurine taakkoineen.
2 Responses
Tämä olisi Jaavan saarella myös todella upea kohde! Ollaan oltu eimerkiksi Etiopian Erta Alella, jossa nähtiin laavaa, mutta tämä olisi kyllä siihenkin nähden aivan ainutlaatuinen kohde!
Kyllä tuo sininen tuli tekee tästä kohteesta aika ainutlaatuisen! Minulta on sitten taas vielä näkemättä kunnon laavatulivuori. Guatemalassa piti päästä sellaista ihailemaan, mutta sillä reissulla meillä on sitten taas ollut epäonnea oppaiden ja sairastumisten kanssa.