Sisältövaroitus: Sisältää väkivaltaa ja kuolemaa. Ei graafisia kuvauksia.
Matkailu on tarjonnut minulle paljon upeita kokemuksia, mutta totta kai matkoille on mahtunut niitä ikävämpiäkin tilanteita. On ollut myöhästyneitä kulkuvälineitä, kurjaa keliä, peruuntuneita retkiä, huijatuksi tulemista, yksi taskuvarkauskin. Mutta pääasiassa olen selvinnyt reissuissa ilman suurempia hankaluuksia.
Mikä on ollut pelottavin reissukokemukseni? Se sijoittuu Guatemalaan, Väli-Amerikkaan ja tapahtui jo vuonna 2012. Muistikuvat tapahtuneesta saattaisivat olla hatarat, mutta onneksi minulla on pohjana tuolloin kotipuoleen puolisoni kanssa kirjoittamamme matkablogin kuvaus.
Olimme siirtymässä Guatemalasta Hondurasin puolelle, nimenomaan Utilan saarelle, josta kirjoitin edellisen tekstin. Matka alkoi Lanquínista Guatemalasta. Lanquínin lähellä sijaitsee monille alueella matkanneille tuttu Semuc Champeyn luonnonsuojelualue. Ensimmäinen etappimme oli Río Dulcen kaupunki, jonne matkasimme minibussilla.
Lanquínin ja Río Dulcen välillä matkaa on linnuntietä vain noin 120 km, mutta tiet olivat ainakin tuolloin uskomattoman huonoja ja kiersivät jonkin verran vuoriston takia. Matkan keston piti olla noin viisi tuntia. Ensimmäiset kolme tuntia sujuivat odotetusti: Vuoristoteillä ajelu oli hidasta, kuten odotettua. Matka taittui noin 25km/h, välillä paljon hitaammin. Sitten alkoi tapahtua.
Jouduimme pysähtymään, sillä edessä näimme pari tiellä makaavaa puuta ja paljon ihmisiä. Ajattelimme, että puut ovat kaatuneet ja ihmiset siirtävät niitä pois. Pian kuitenkin selvisi, että puut oli ihmisten toimesta viety tielle.
Bussinkuljettajamme ei puhunut englantia, joten aluksi oli hieman hankalaa ymmärtää, mitä tapahtui. Luulin ensin, että kyseessä on jokin mielenosoitus. Ymmärsimme vähän espanjaa ja bussissa oli onneksi muita vielä paremmalla espanjantaidolla varustettuja ihmisiä. Kuski selitti, että kyse on kahden suvun/kylän välisestä maa-alueriidasta.
Säikähdimme hieman, kun meitä kohti lähti tulemaan pieni joukko vihaisen näköisiä nuoria miehiä kaikillä käsissään machete-nimiset veitset, joita Guatemalassa näkee paikallisilla joka paikassa. Yleensä niillä katkotaan kasveja.
Machete-miehet kuitenkin kävelivät vain ohitsemme ja kuskimme vakuutti, että meillä ei ole hätää: He olivat kuulemma hänen ystäviään eikä ihmisillä ole mitään meitä vastaan. Rentouduimme ja tulimme ulos autosta seuraamaan tilannetta.
Tilanne kuitenkin muuttui uhkaavaksi. Kuulimme nimittäin pian pamauksia. Ajattelin, että ne ovat joitakin papatteja, joita ihmiset paukuttelevat. Erilaisia pieniä ilotulituksia oli nimittäin pamauteltu eri paikoissa, esim. markkinoilla.
Puolisoni oli kuitenkin armeijan käyneenä tässä vaiheessa jo sukeltanut minibussimme taakse. Olimme tuolloin auton eri puolilla. Bussikuskimme juoksi kovaa vaihtia autoa kohti huitoen kaikkia muitakin sisälle.
Vasta kun bussi lähti kovaa vauhtia peruuttamaan, tajusin, että jotain taisi olla pielessä. Lähimmät laukaukset olivat kuulemma napsunnasta päätellen osuneet meidän takanamme ollesseen kallioon. Ei kukaan meitä yrittänyt ampua, satuimme vain olemaan vähän huonossa paikassa.
Ajoimme kauemmaksi tapahtumista ja jäimme odottelemaan. Paikallisia juoksi pikkuhiljaa tapahtumien keskipisteestä ja he näyttivät pelokkailta ja järkyttyneiltä. Pian tapahtumien vakavuus alkoi selvitä, vaikkei kuskimme halunnut kertoa meille kaikkea.
Paikalliset kuitenkin keskustelivat keskenään ja kuulimme heiltä, että 10-15 ihmistä on kuollut, osa tapettu machete-veitsillä. Kuskimme kertoi meille, ettei matkanteko yhteydenoton läpi olisi mahdollista, joten meidän täytyisi palata takaisin. Hän oli sitä mieltä, ettei tilanne rauhoitu koko päivänä. Poliisit oli kyllä soitettu paikalle, mutta heidän tulonsa vuoristoon tulisi kestämään.
Lähdimme siis ajamaan takaisin Lanquíniin. Mukaamme hyppäsi myös paikallisia. Paluumatka oli melko karmea. Jouduimme ajamaan läpi kylän, jonka väki oli sillä hetkellä yhteydenotoissa.
Vastaamme ajoi moottoripyörällä nuori poika, jolle kyydissämme ollut mies ilmeisesti joutui viemään jonkin suruviestin. Oli sydäntäsärkevää katsoa pojan tuskaa. Myöhemmin tien varressa olivat ilmeisesti lähes kaikki kylän naiset ja lapset, jotka itkivät hysteerisesti. Olo oli todella epätodellinen ja itkun pidättäminen itsellekin hankalaa.
Ajoimme takaisin lähtöpaikkaamme Lanquíniin ja jatkoimme samaa kyytiä hieman pidempää reittiä Río Dulceen. Perillä olimme puolen yön aikaan. Sääliksi kävi bussinkuljettajaamme, joka itsekin oli kotoisin yhteydenottopaikan suunnilta. Hän kuitenkin urheasti ajoi meidät koko päivän ja rauhoitteli hankalassa tilanteessa.
Luimme jälkikäteen guatemalalaisen lehden sivuilta tapauksesta ja paljastui, ettei uhriluku ollut onneksi niin suuri, kuin kyläläiset ensin luulivat. Kolme kuitenkin oli kuollut ja kymmenen loukkaantunut. Riita oli ilmeisesti syntynyt, kun joku valtion taholta oli tullut vetämään rajoja kylien välille, eivätkä osapuolet olleet tyytyväisiä.
2 Responses
Tuollainen on kyllä varmasti pelottavaa, kun joutuu sattumalta keskelle yhteydenottoa.
Vastaavaa ei itselle onneksi ole käynyt, vaikka Sri Lankassa turisteihin kohdistunut mielenosoitusjoukko saartoikin meidät eikä päästänyt eteenpäin eikä taaksepäin. Muita pelottavia tilanteita sen sijaan on ollut. Yksi mikä itseäni on erityisesti pelottanut, on itse asiassa bussimatka Nepalin Muktinathista Pokharaan. Niiden vuoristoteiden kapeutta, josta reunalta on kilometrin pudotus, on vaikea edes pystyä kuvailemaan henkilölle, joka ei sitä ole kokenut. Puhutaan monessa kohdissa muutamasta sentistä, joka erottaa renkaan rotkosta. Ja onnettomuuksia tosiaan tapahtuu. Erityisen ikävän kokemuksen tuosta teki se, että matka jatkui useita tunteja, niin sai pelätä todella kauan. Jos tuolla päin sattuu olemaan, suosittelen ilman muuta lentämistä, vaikka maan lentokoneet lienevät nekin maailman vaarallisimpia.
Lisäksi mieleen on jäänyt Botswanan Okavango suistossa tapahtunut virtahevon hyökkäys, kun olimme mokorolla liikkeellä. Siinä oppaammekin säikähti ihan tosissaan. Onneksi oli valppaana, sillä siinä henki oli muutamasta sekunnista kiinni. Virtahevothan taitavat tappaa suurista eläimistä ihmisiä kaikkein eniten.
Huh! Olisi saattanut tuo mielenosoitusjoukkokin jännittää. Mutta Nepalin tiet kuulostavat kyllä hulluilta. Tuolla Väli-Amerikassakin on paikoin oltu aika kapeilla teillä, mutta veikkaan, etteivät ole vielä mitään tuohon kuvailemaasi verrattuna. Matkat paikasta toiseen saattavat muutenkin olla jännittäviä, kun liikennekulttuuri, ajotavat ja ajoneuvojen turvallisuus eivät yleensä vastaa suomalaista.
Ja tuo virtahevon hyökkäys on kyllä varmasti ollut pelottava kokemus! Olen myös kuullut, että saattavat olla tosi vaarallisia. Ja veikkaan, että niihin ei kuitenkaan turisti välttämättä osaa suhtautua ihan tarvittavalla vakavuudella, kun ovat sellaisia vähän kömpelön ja aika leppoisan oloisia, kun eivät ole aggressiivisia.
Onneksi noista kaikista olette selvinneet turvallisesti! Kyllähän sitä väkisin paljon itsenäisesti matkaavalle sattuu vaaratilanteita eteen.